Euroopassa mielipidevainot alkavat olla arkipäivää tavalla, joka meille eurooppalaisille on ollut tuttua lähinnä historian sivuilta. Saksassa mielipidevainon kohteeksi on joutunut Vaihtoehto Saksalle puolue. Eliitin, eli tässä tapauksessa EU:n kannattajajoukkojen, käsikassaraksi on löytynyt poliittinen äärilaita. Ensin äärivasemmistolaiset piirit pakottivat useat hotellit ja ravintolat kieltäytymään tarjoamasta puolueelle kokous- ja majoitustiloja. Nyt sama painostus kohdistuu Leipzikin vuokranantajiin, puolueen puheenjohtajan etsiessä uutta asuntoa.

 

Samanlaista kohtelua on saanut naapurimaassamme osakseen ruotsidemokraatit. Siellä on on aivan vakavissaan ehdotettu jopa ruotsidemokraattien sulkemista demokraattisen päätöksenteon ulkopuolelle. Tämän perusteluna on demokratian pelastaminen. Kovimmilla otteilla tätä ajavat, kuinkas muuten, jälleen vasemman laidan toimijat, jotka eivät millään muotoa kavahda myöskään väkivallan käyttämistä.

 

Suomessa mielipidevaino kohdistui pitkään perussuomalaisiin ja vasta puolueen ”salonkikelpoistuttua” hylkäämällä äänestäjänsä ja aatteensa konsensuspolitiikan hyväksi, on media lieventänut asennettaan, vainon ja tahallisen väärinymmärtämisen jäädessä kohdistumaan vain lähinnä puolueen laidalle ajettuihin aatteellisen linjan kannattajiin. Median sanallisen vainon perässä marssii Suomessakin äärivasemmisto anarkisteineen ja antifasisteineen. Tämä joukko ei suuremmin erittele viholliseksi kelpaavia puoluetaustan mukaan. Rasistiseksi ja fasistiseksi vihollisleiriin kuulujaksi kelpaa jo pelkästään esittämällä poliittisen eliitin yksipuoluejärjestelmän päättämän konsenseksun kyseenalaistaminen esim. hallitsemattoman maahanmuuton ja suomalaisen kantaväestön yhä kapenevien oikeuksien suhteen. Nämä joukot, ironista kyllä, muistuttavat pahimmillaan toimintatavoiltaan ikävästi esim. 30-luvun Saksassa terrorisoineita Röhmin ruskeapaitaisia Sa-joukkoja.

 

Mikä on yksilötasolle menevän mielipidevainon tilanne Saksassa ja Ruotsissa, on vaikeaa näin Suomesta käsin hahmottaa. Voimme tosin melkoisen perustellusti olettaa sitä esiintyvän yhtälailla kuin poliittisen tason vainoa. Aivan kuten Suomessakin.

 

Täällä Suomessa se on jälleen yksi elefantti olohuoneessa. Ilmiö josta ei keskustella, jonka olemassaoloa ei tunnusteta. Ja median vaietessa, monet eivät tosiaan ole siitä edes tietoisia. Media puhuu kyllä ilmapiirin kiristymisestä, vihapuheiden ongelmasta. Media sen sijaan ei ole tietävinään siitä suuresta joukosta suomalaisia, jotka joutuvat vaikenemaan mielipiteistään irtisanomisten pelossa tai luottamustehtävistä erottamisen uhan edessä. Niistä, joista tehdään ilmiantokirjeitä ja erottamiskehoituksia työnantajille tai joiden kirjojen kustantajaa uhkaillaan boikotilla. Heidän laillisia mielenosoituksia vasemman laidan räyhäjengi katsoo oikeudekseen jopa väkivaltaisesti tulla häiritsemään.

 

Yle on jo pitkään ilahduttanut katsojiaan pitkällä ketjulla kaikenlaisia dokumentteja Saksan kansallissosialismin noususta, natsien toiminnasta, juutalaisvainoista ja Gestapon hirmuvallasta. En tiedä mihin tällä kavalkadilla on pyritty. Jos niistä on ollut tarkoitus oppia menneisyyden virheistä, että emme toistaisi niitä, on oppi valitettavasti valunut ojaan. Tai ehkä olisi oikeampaa sanoa, että se on siinä tapauksessa kääntynyt aivan täysin tarkoitustaan vastaan.

 

Väittäisin, että emme ole tämän päivän Suomessa kovin kaukana kristalliyöstä. Monet sensuurin ja sananvapauden rajoittamisen etenemistä huolestuneena seuranneet ovat jo pitkään hirtehishuumorilla ennustaneet, että toisinajattelijoille tulee kohta pakolliseksi vaatteisiin neulottu suuri R-kirjain. Toivoa sopii, että tämä uusintanäytös keskeytetään ennenkuin päästään keskitysleireihin asti. Onko meidän tosiaan pakko elää tämä osa historiaa uudelleen?

 

 

 

Kristiina Kalliojärvi