Tätä tapaa raapaistiin vähän pinnalta muutama vuosi sitten. Silloisen vaalirahakohun yhteydessä nähtiin sellainenkin kummallisuus, että meillä löytyi lahjuksen antajia. Jopa vankilalatuomioon asti. Se sijaan ei juurikaan lahjuksen vastaanottajia. Vankilatuomioista nyt puhumattakaan. Ainakaan näin perinteisen matemaatiikan pohjalta tuo yhtälö ei vaikuta menevän aivan tasan. Voisi myös ajatella, että lahjoman vastaanottaminen on pahempi rikos, kuin lahjoman tarjoaminen. Varsinkin, kun lahjoman vastaanottajat ovat maan korkeimmissa luottamustehtävissä.

Nyt Keskustapuolueen entinen puoluesihteeri on raapaisemassa hieman syvemmältä. Alkaako tästä syvemmästä kaivannosta löytyä myös niitä lahjuksen vastaanottajia? Selittelijöitä ainakin löytyy. Myös väittelyä siitä, kuka ohjeisti ja ketä. Ilmeisesti jopa siitä, tekikö ohjeistaja tämän tietämättään ja hyvässä uskossa. Ja tiesikö lahjoman vastaanottaja laittomuuksista mitään. Pitänee  toivoa, että ainakin  kansalaisten hyvä usko on nyt käytetty loppuun.

Meillä on paras hallinto, minkä rahalla voi ostaa.

Näin leukaili Mark Twain jo yli sata vuotta sitten. Ei siis mitään uutta auringon alla. Nyt puhutaan siitä, kenet on ostettu, kuka on ostanut, kuinka paljolla ja ketkä siitä ovat olleet tietoisia. Mielestäni tärkein kysymys on jäänyt aivan liian vähälle huomiolle. Tärkeintä kun olisi tietää mitä on ostettu. Tottakai jokainen ymmärtää, että on ostettu kuunteleva korva, suora väylä päätöksentekoon. Mutta onko kukaan tosissaan yrittänyt selvittää, minkälaisia toiveita sinne korvaan on kuiskuteltu , minkälaisia päätöksiä näillä maksuilla on ostettu.

 

Käyttökelpoinen porvarillinen enemmistö

Näitä sanoja käytti 1986 Nokian silloinen toimitusjohtaja Kari Kairamo tullessaan talouselämän ja erityisesti teollisuuden, nimissä esittämään kaavailujaan seuraavien vaalien hallituskokoonpanosta. Tuohon käyttökelpoiseen vaalitulokseen varmistamiseksi Kairamo taustajoukkoineen lupasi riittävän rahoituksen sopivan, eli Keskustan  ja Kokoomuksen yhteistyölle perustuvan, hallitusratkaisun  aikaansaamiseksi. Eli hiukan yksinkertaistettuna ilmaisten: ennen vaaleja talouselämän vaikuttajat sopivat yhdessä käyttökelpoisten puolueiden puheenjohtajien kanssa, mikä tulee olemaan vaalitulos ja sen pohjalta muodostettava hallituspohja.

Tälläistä siis oli toimiva demokratia jo tuolloin Suomessa: muutaman ihmisen keskinäinen kassakaappisopimus. Hallitusratkaisu pienen joukon tavoitteiden eteenpäinviemiseksi. Ja tämän ovat täysin avoimesti, ilman häpeän häivääkään, paljastaneet 1993 sekä  kokoomuksen Ilkka Suominen Suomen Kuvalehdelle antamassaan haastattelussa, että Keskustan  Paavo Väyrynen muistelmissaan.

Mikä oli tuolloinen vaalirahoittajien tavoite, mihin tuota käyttökelpoista hallitusta tarvittiin? Erityisen mielenkiintoiseksi tämän kysymyksen tekee se, että talouselämän puhemiehenä toimi nimenomaan Kari Kairamo, joka ainoana Suomalaisena oli mukana European Round Table of Industrialists nimisessä vaikutusvaltaisessa lobbarijärjestössä, jonka käsialaa todellisuudessa oli EY:n muuttaminen liittovaltio EU:ksi. Samoin kuin tämän suunnitellun suurvallan laajentaminen mm. kaikilla Pohjoismailla.

Reilu neljännesvuosisata on noista tapahtumista kulunut. Tuskin kukaan uskoo, että maan tapa on nyt suitsittu ja saatu kitkettyä pois. Todennäköisesti yhtä hyvin, kuin poliittiset virkanimitykset ja puolueiden tekemät lehmänkaupat. Olisi aika ottaa nämä asiat lopultakin  tutkintaan ja etsiä todellisia keinoja niistä pääsemiseen. Vai jäämmekö vain jännitysellä odottamaan, keille meidät seuraavaksi myydään.

 

 

Kristiina Kalliojärvi